Vierelle ”villikissa”? Fedjan ja Muksiksen tarina

Fedja ja Muksis päätyivät Kisu ry:n hoiviin monen muun löytökissan tavoin hyvin kurjista oloista. Populaatiossa asui pöyristyttävä määrä kissoja, jotka olivat saaneet syödäkseen vain makaronimössöä. Talvipakkaset tekivät tuloaan, joten kiire saada kissat sisälle lämpimään oli kova. Niinpä yhdistyksen luottoloukuttajat tarttuivat toimeen.

Arkalaiset noin viikko ensikotiin saapumisensa jälkeen

Valtaosan populaation kissoista tiedettiin olevan nuoria, nälkiintyneitä ja ihmisiin tottumattomia. Näinhän se oli myös Fedjan ja Muksiksen kohdalla. Saapuessaan nämä ”karviset” pelkäsivät ihmistä, mutta olivat hyvin heikossa kunnossa eivätkä tunnistaneet ruokaa. Syömistä pitikin harjoitella ensimmäisen viikon ajan kädestä syöttäen ja ruiskulla juottaen. Hiljalleen kisut alkoivat saada voimiaan takaisin.

Fedja ja Muksis alkoivat vahvistua ja sen myötä energiaa alkoi riittää hurjan pelottavien ihmisten pakoiluun, piilotteluun ja sähinään. Kissoista näki kauas, että ne ovat luonteeltaan mitä kultaisimpia kisuleita – vain pelko ihmistä kohtaan sai ne sähisemään ja piiloutumaan. Aloimmekin tehdä aktiivisesti hommia sen eteen, että saavuttaisimme ”karvistemme” luottamuksen.
Pienin askelin luottamus kasvoi, ja Fedja ja Muksis alkoivat sallia hiukan silityksiä tutuilta ihmisiltä. Fedja jopa innostui hiukan kehräämäänkin silloin tällöin paijauksia vastaanottaessaan, vaikka olikin vielä melko varautunut ja pelkäsi, että joku tekee pahaa. Tyttöjen tulevaisuus alkoi näyttää hyvinkin valoisalta.

Fedjaa ja Muksista tarjottiin jokusille kotiehdokkaille, mutta sopivaa loppuelämän kotia ei heti löytynyt. Useimmilla tarjokkailla oli etsinnässä joko pentu tai valmiiksi kesy aikuinen. Eräänä päivänä yhdistykseen tuli kuitenkin yhteydenotto perheeltä, joka etsi kahta toisiinsa tottunutta kissakaverusta. Kertoessani kisuista ja niiden vielä hiukan epäluuloisesta asenteesta ihmisiä kohtaan perhe oli hyvin ymmärtäväinen; olihan kissakaksikon elämässä sattunut ja tapahtunut. Pitkän puhelinkeskustelun ja muutaman sähköpostin jälkeen Fedja ja Muksis saivat ”varattu” -maininnan kodinhakuilmoituksensa yläreunaan.

 

  Uudessa kodissa tytöt  saivat nimikseen Kerttu ja Iines. Uusi koti on edennyt kesytyksessä täysin kissojen ehdoilla, ja tytöt ovat hylänneet sohvan alla piilottelun ja ryhtyneet valtaamaan sohvia ja sänkyjä löhöpaikoikseen. Kerttu, entinen Fedja, on ottanut tavaksi hipsiä iltaisin ja aamuisin rappusille kerjäämään rapsutuksia. Uuden omistajan kertoman mukaan pieniä ja vähän isompia askelia tyttöjen kotiutumisessa ja kesyyntymisessä tapahtuu joka päivä.

Kerttu (ent. Fedja) ja Iines (ent. Muksis) viettävät nyt aktiivisia ja rapsutuksentäyteisiä kissanpäiviä uudessa kodissaan

  Nämä karviset ovat aikasmoisen hieno esimerkki siitä, että villikissasta voi saada mitä suloisimman ja rakastettavimman lemmikin. Vai mitä mieltä olette?