Kurt Wallander ja Valokuvaaja

Uhka väreili pakkasyössä, sai askeleet hidastumaan ja aistit terästäytymään äärimmilleen.
Hän oli kulkenut jo kauan, asettunut lopulta aloilleen nykyiseen kotiinsa, joka tarjosi yksinäisyyttä sitä haluaville.

Äkkiä Kurt Wallander valpastui. Hän tunsi tuon toisen läsnäolon vahvempana kuin koskaan ennen, kuuli, kuinka hänen kotinsa ovelle pysähdyttiin.
Hän perääntyi aivan asuntonsa takaosaan ja jäi odottamaan. Kylmyys tuntui jääneuloina anturoissa, kipuna herkissä korvalehdissä. Saapui taas hiljaisuus.
Kun kuu nousi taivaalle ja pakkanen nosti katulamppujen valot soihtuina taivaille, Kurt Wallander lähti liikkeelle.
Hän ei tiennyt, että Valokuvaaja oli virittänyt hänelle ansan Kurt Wallanderin kodin ulkopuolelle.
Vain muutama askel ja hän oli jäänyt kiinni.

Kurt Wallander koetti rikkoa vankilansa, raapi häkin seiniä ja kattoa niin, että hänen kyntensä katkesivat ja paleltuneeseen kuonoon tuli ruhjeita. Hän tunsi, kuinka Valokuvaaja nosti häkin ilmaan, mutta laski sen taas alas. Valokuvaaja haki toisen ihmisen apuun, sillä Kurt Wallander oli painava, toppatakin sisällä hänellä oli menneiden kesien vararavintoa, ajoilta, jolloin joku oli vielä ruokkinut häntä… Ilman tuota ravintoa hän ei olisi kuitenkaan selvinnyt 30 asteen pakkasessa. Miehensä avulla Valokuvaaja sai lopulta nostettua Kurt Wallanderin autoon ja matka tuntemattomaan alkoi.

Hän ei viihtynyt, ei luottanut ontuvaan Filosofiin, joka luki hänelle dekkaria iltaisin tai kysyi ratkaisua ristisanatehtävään kesken iltapala-aterian. Ruoan Kurt Wallander söi, mutta siinä kaikki. Epäluuloisena hän  sen jälkeen perääntyi uuden kotinsa perimmäiseen nurkkaan, saunan lauteiden alle. ”Minä en koskaan antaudu”, hän oli päättänyt.

Mutta ontuva Filosofi oli sinnikäs -tai sitten hänellä oli sairasloman vuoksi liikaa aikaa.Yhä uudelleen ja uudelleen Filosofi ontui Kurt Wallanderin vaatimattomaan majaan, asettui niin lähelle kuin vain pääsi ja valitteli polveaan, joka leikkauksen myötä oli mennyt vain pahemmaksi. ”Hänestä ei ainakaan ole vaaraa”, Kurt Wallander tuumi. ”Hän ei saisi kiinni etanaakaan.”

Niinpä Kurt Wallander hivuttautui lähemmäksi ja yhtäkkiä hän huomasi vastanneensa kysymykseen, jonka Filosofi oli hänelle esittänyt: ”Mikä on nimeltään u, jonka päällä on kaksi pistettä?” ”Umlaut, tietysti”, Kurt Wallander sanoi ja hämmentyi itsekin. Filosofi raapusti vastauksen ristikkovihkoonsa tyytyväisenä.

Seuraavina päivinä Kurt Wallander huomasi, että oli oikeastaan mukava  jutella tuolle kummalliselle Filosofille. Siitä sai palkkioksi kehaisuja ja ihailevia katseita.
Niin Kurt Wallander oli kesytetty, mutta vain osittain. Edelleenkään hän ei antanut Filosofin koskea, mutta muutaman sentin päähän hän tuon ontuvan ihmisraukan päästi, enimmäkseen säälistä.
Yhdestä asiasta Kurt Wallander oli tyytyväinen. Filosofi suojeli häntä niiltä, jotka nauroivat hänen olemukselleen, painolleen, jota oli kertynyt 6,3 kilon verran. Kurt Wallander ei ollut sirkuseläin, vaan herkkä luojan luoma, joka hänkin halusi elämältä pienen palasen onnea.  Filosofi piti häntä kaltaisenaan, tuntevana ja aistivana elollisena, jolla oli oikeus elää ainutkertaista elämäänsä.

Niin Kurt Wallander kesän tullen uskalsi pudottaa toppatakkinsa ja liikuskella jo pois saunan luota muiden kaltaistensa parissa. Ja hänen silmiinsä tuli pieni, orastava toive siitä, että ehkä se elämä kuitenkin tästä…