Kun vähän väsyttää.

Onneksi meillä on aloittanut paljon uusia innokkaita ensikoteja, jotka jaksavat tännekin kirjoitella. Koska minä en jaksa, kuten on ehkä näkynyt.

Täällä on puhuttu paljon ensikoteilun mukavuudesta ja hyvistä puolista, mutta ei se aina ihan niinkään ole. Ensikoteilu osaa olla myös todella kuormittavaa, ja omat rajansa on pakko tuntea tai pian naksahtaa kamelin selkä ja viimeinen naula arkkuun. Pöönautin iskiessä kissat voi pahimmillaan jäädä huonolle pidolle, kun ei enää kertakaikkiaan jaksa eikä haluaisi myöntää omaa väsymystään, mutta onneksi näitä tapauksia tulee eteen tosi harvoin. Mun mielestä ensikodin vastuuseen kuuluu myös se, että tunnustaa rehellisesti ja hyvissä ajoin, jos omat resurssit ei enää riitä kissoista huolehtimiseen. Ja se on ihan ok.
Taukoa saa ja pitää pitää, kun väsyttää, eikä syitä tarvitse selitellä kenellekään, ja mukaan pääsee taas, kun jaksaa. Tai no, en tietty voi puhua kaikkien yhdistysten puolesta, mutta ainakin Kisussa tauolle saa jäädä ja palata. Uskoisin, et muissakin yhdistyksissä. Kisussa koitetaan koko ajan kehittää ensikotitoimintaa ensikoteja itsejään kuunnellen ja ensikodeista pidetään huolta.

Hipsuakin uuvuttaa

Tästä pökkelöstä alustuksesta päästään ylläripylläri siihen, että minua väsyttää aivan jumalattomasti ja viimeinkin sain kakistettua ensikotivastaavalleni tovi sitten, etten ota uusia hoitokissoja ainakaan ennen ensi vuotta. Puljasin asiaa keväästä lähtien, mutta aina tuli uusi kissa ja ”no voinhan mä vielä tän ottaa, helppohoitonen, menee siinä muiden seassa”. Siinä sitten nitkuttelin ja toivoin, ettei tulis hoitopaikkaa tarvitsevia (hahaha mikä vitsi). Ja taas mulle tuli uusia hoitolaisia, kun ei mulla ollut mitään ”kunnollista” syytä olla ottamatta ja jaksoin ihan hyvin. Kitkutikitkuti kesä meni, syksy tuli ja kissoja tuli ja meni.

Kunnes nyt syksyllä mulle tuli kaksi kissaa, joista toista piti pitää mahavaivojen takia eristyksissä käytännössä koko ajan, toisella taas ab-kuuria naamaan (onneksi oli ihan supermegahelppo lääkittävä) ja kraaaaah. Eristyskissaa piti tottakai päästää olemaan muiden kanssa, että oppisi olemaan. Siinäkin hommassa hermo kiristyi sillä hetkellä, kun ovi aukesi. Muut kissat inhosivat eristysläistä, koska se oli vähän yltiösosiaalinen. KRAAH. Helppohoitoisemman kissan kanssa Maisalla tuli (taas, sillä oli ollut kesän aikaan melkein kaikkien hoitolaisten kanssa jossain vaiheessa kauheaa kränää ihan yhtäkkiä) skismaa, vaikka olivat edellisenä päivänä leikkineet ihan sovussa. Eikä varmasti mun sinkeällä nakottavat hermot auttaneet tilanteen leppoistamisessa yhtään. Räääh.

Kirppukin on uupunut.

Oma lukunsa on kissoille kodin etsiminen. Ottaa vastaan vieraita ihmisiä, stressata siisteydestä ja siitä, että saa esiteltyä kissan kunnolla, muttei kuitenkaan niin, että kuulostaa pakkomyynniltä. En ole sosiaalisesti kovin luonteva kasvokkain, joten lisäressiä siitäkin.

Samaan aikaan alkoi koulu, josta mun pitäisi ensimmäinen tutkinto saada jotenkin pykerrettyä tänä vuonna ja opinnäytteen aiheen kanssa oli törrrkeä kriisi. Ressittääressittääressittää niin että järki menee. Olo alkoi olla sitä luokkaa, että kaikki vitutti (suokaa anteeksi vulgaari sanavalintani) ja teki mieli vaan maata sängynpohjalla. Aamulla heräsi ja samantien alkoi pikkuaskareet uuvuttaa, voi helvetti taas pitää siivota vessat. Parin tunnin päästä alkoi taas odottaa iltaa ja voi helvetinhelvetinhelvetti kohta pitää siivota vessat uudestaan.

Asiaa ei auttanut yhtään lisälastina ylitunnollisuuden aiheuttama syyllisyys omasta väsymyksestä. ”Et sä nyt oikeesti niin paljoa tee.” ”Ei sulla ole koulua kuin kolmena päivänä viikossa.” ”Kyllä sulla aikaa on, jos käyttäsit sen järkevämmin.” ”Oot huono omistaja, kun et leiki kissojen kanssa/käy Hipsun kanssa ulkona/anna raakaruokaa enempää, vaikka tiedät niiden/sen tykkäävän siitä.”
Tajuatte varmaan pointin.

Surkis ja Ötö toissakesänä puutarhahommissa.

Pulliksen paluun jälkein sain vaivalla sanottua, että nyt ei uusia. Se helpotti aika paljon, mutta syyllisyys jäytää koko ajan, kun kissoja olisi tulossa niin paljon kuin sielu sietää ja enemmän. Koitan järkeillä, että 27 ensikotilaista alle 1,5 vuodessa on jo aika paljon. Mutta kun 30 olisi niin lähellä ja kiva pyöreä luku, johon voisi olla ainakin tyytyväinen ja sillä perustella, että josko minä vielä ne kolme jaksaisin..

Välillä tekisi mieli jättää kissamummoilut kokonaan tauolle (ensikoteilun lisäksi vakkarihommana sirutan, olen hallituksessa & sihteerinä ja pidän kissatilastoa. Ei pakottavana toki vielä aktiivinen somessa osallistuminen. ), sirutuksesta otinkin jo aikalisän. Hommia olisi tarjolla enemmänkin, ja joudun melkein jokaisen nakin kohdalla vääntämään itteni kanssa, etten ota sitä.

Ettei ihan kokonaan menisi valitusvirreksi, täytyy todeta, että jos kisuilu on vaatinut paljon, on se myös antanut vähintään yhtä paljon. Suosittelen edelleenkin! Muistakaa vaan rajanne.

Sekavan tilitykseni päätteeksi tiivistettynä: pidän taukoa ensikoteilusta (ja blogista. Ja onhan mulla Pullis.) toistaiseksi.
Ja se on ihan ok.

—

P.S. Kissat eivät mun luona ole ikinä jääneet vaille hyvää hoitoa uupumuksen tai minkään muun syyn takia.