Kisukisuni onkin erityiskissa!

Kun adoptoi kissanpennun, ei osaa ajatella kissassa voivan olla mitään vialla. Emme mekään osanneet, eikä meidän Väinössä onneksi ole mitään vikaa. Se ei vain näe. Mitään.


Adoptoimme Väinön Kisun ensikodista Leenalta elokuussa ’15, pojan nimi oli silloin Aleksi, mutta tultuaan meille nimi vaihtui Väinöksi. Tiesimme haluavamme toiselle kissallemme Nalalle kaverin ”joskus”, mutta niin kävikin paljon äkempää kuin kuvittelimme. Eräänä iltana katselin ”huvin vuoksi” puhelimellani Kisun sivuilta kodittomia kissoja, kunnes huomasin pörröiset, oranssit pennut, juuri mistä olin haaveillut. Samana iltana aloin valmistelemaan viestiä Leenalle. Vähän kyllä epäilytti: entä jos Nala ei halua kaveria, onko meillä varaa, mitähän vuokranantajakin sanoo? Avokkikin jarrutteli hieman, mutta sanoi, että voimmehan me mennä katsomaan… Seuraavalla viikolla pääsimme tapaamaan vielä luisia, arkoja, ja sähiseviä karvapalloja, todella ressukoita. Kuitenkin kävimme myöhemmin hakemassa raukan kotiin, vielä miettien, että tuleekohan tästä kissaa ollenkaan. Päivät kuluivat, ja rakkaushoidolla Väinöstä tuli pian ”meidän vauva”. 

Saatuamme tiedon Väinön sokeudesta, yllätyimme, mutta asia ei juuri hämmästyttänyt. Huonosta näöstä oli ollut epäilystä jo useampaan otteeseen, ensimmäisen kerran äitini leikkiessä Väinön kanssa ensimmäistä kertaa. ”Hei, musta tuntuu että Väinö ei näe”, hän sanoi. Olin vähän ihmeissäni, että mistä nyt tuollaista tuli mieleen. Totesin kuitenkin, että on kai se mahdollista. Pikkuhiljaa aloin seuraamaan Väinön käytöstä yhä tarkemmin: suuret pupillit, varovaisuus, säikkyminen, matalana liikkuminen, lelut menee hukkaan, ulisee kummasti keskellä asuntoa… Varasin ajan helmikuussa Hakametsään silmäsairauksiin erikoistuneelle eläinlääkärille. Saimme erinomaista palvelua ja kotiin lähdimme diagnoosin kanssa.




Väinö on kuitenkin ihan normaali kissa. Se leikkii hippaa Nalan kanssa, juoksee sekopäisenä ympäri asuntoa ja loikkii raapimapuusta sohvalle. Makoilee vieressä sohvalla ja rakastaa masurapsuja. Kehrää todella kovaa. Ja ulisee unissaan. Ja ääntelee syödessään. Ehkä väinö on hieman hassumpi kissa. 

Diagnoosi oli meille vain jännä, hassu juttu. Väinöllä oli kaikki hyvin, sillä ei ole sairauksia, se on vain erityinen. Ja jos mahdollista, vain entistä rakkaampi. Ostin kyllä Väinölle lisää kiliseviä ja kolisevia leluja ja aloimme juttelemaan Väinölle yhä enemmän. ”Hei Väinö, äiti nyt kävelee sua kohti, nonii tälleen mää meen tästä sun ohi, nyt meen keittiöön heippa. Äiti on nyt täällä keittiössä!” Se ei enää säiky meitä, kun kävellään ohi. Köllöttää siinä maassa vain ja ”katselee”. Ja kyllä, olen kahden hyvin karvaisen lapsen ”äiti”. Vieraita se edelleen pelkää, mutta se nyt on ymmärrettävää vieraiden hajujen ja äänien vuoksi.


Väinö pärjää kyllä todella hyvin ilman näköään. Itse asiassa välillä en melkein itsekään usko, että se on sokea. Se kuulee, kun jokin halkoo ilmaa. Siksi se pystyy seuraamaan lelujakin lähes normaalisti. Se tuntee kotinsa hyvin, ja uusissa tilanteissa ja paikoissa se vain seuraa ensin Nalan esimerkkiä. Pari päivää sitten siirsimme tuolin olohuoneesta pois, ja hetken päästä näin Väinön haistelevan ilmaa nojatuolin päällä. Se huomasi että tuoli on poissa, eikä yrittänyt hypätä sen päälle nojatuolilta. Jos se herätessään ei tiedä, missä kaikki ovat, se istuu näppärästi keskelle eteistä ja ulisee. ”No hei Väinö, tule tänne!”, ja häntä pystyssä juostaan luokse. Sain sen myös parissa minuutissa oppimaan antamaan tassua, kun annoin Väinön käyttää nenäänsä silmiensä sijaan signaalien hahmottamiseen. Kaiken kaikkiaan Väinö on täydellinen kissa. Sille ei edes voi olla vihainen, kun se on niin söpö! Lähes aina laajat pupillit saavat sen silmiin suloisimman katseen, mitä olen ikinä nähnyt. 




Väinö tekee meidät iloiseksi monta kertaa päivässä, joka ikinen päivä, ja satunnaiset sokeuden aiheuttamat höpsöydet vain naurattavat. En ole katunut hetkeäkään, että toimme kotiimme sen pelosta jähmettyneen reppanan, josta myöhemmin kasvoi pehmeän pörröinen kotikolli.

-Emilia

Jätä kommentti